Toiveissa pentuja!!

Maire ja Lennu Jyväskylässä collieiden rallytokomestaruuskokeessa

Vihdoin ja viimein saan kuuluttaa kaikille, että ensi vuonna tähän aikaan maailmassa on toivottavasti pikku-Lölöjä ihmisiä ihastuttamassa (ja todennäköisesti metkuillaan myös pikkusen vihastuttamassa :D)! Nimittäin kennel Nuuskakairaan on suunnitteilla pentue, jossa äitinä on Nuuskakairan Marie Antoinette, Maire, ja isänä Lennu. 

Olen tavannut Mairen tässä puolentoista vuoden aikana pariin otteeseen ja se on todella kiva narttu, avoin, energinen ja todella kivan oloinen harrastuskaveri. Mairen kanssa harrastetaankin pk-jälkeä, viestiä, tokoa ja rallytokoa. Samanlainen joka paikan höylä kuin Lennu siis! Yhdistelmästä on luettavissa lisää täällä ja mikäli kiinnostuksesi heräsi, voit ottaa yhteyttä suoraan kasvattaja-Merjaan. ;) Sanomattakin on varmasti selvää, että itse olen äärimmäisen innoissani tästä pentueesta!

Tämmösiä tyyppejä olisi siis pian odotettavissa...

Metkan sterkkaus

Keskiviikkona odotti pitkään jännitetty päivä - Metkan sterilointi. Minulla oli silloin aamuvuoro, joka alkoi jo ennen klinikan aukeamista, joten äiti sai toimia taksikuskina muorikoiralle. Itse operaatio, perinteinen avoleikkaus, alkoi noin kymmeneltä ja minä pääsin hakemaan Metkaa töistä tultuani hieman kolmen jälkeen. Hoitajat kertoivat operaation sujuneen hyvin ja pääsin hakemaan muorin heräämöstä, missä se odottikin häkin perällä kieli suusta roikkuen. Klinikalta suuntasimme apteekin kautta kotiin, missä Metka sai selvitä humaltuneesta tilastaan. Metka oli keskiviikkoillan melko sekaisin, mutta onneksi seuraavana päivänä oli kuitenkin jo melko lailla oma itsensä, heilutteli häntäänsä kovasti ja tunki syliin.

Tänään sain poistaa painesiteen haavan päältä ja nyt sitten jatketaan haavan huolellista puhdistamista sekä sairaslomailua. Vaikeinta parin viikon sairaslomassa on hyppäämättömyys (sohvalle ja sängylle ois päästävä) sekä Lennun pitäminen aisoissa, se raukka kun ei voi ymmärtää miksi sen paras painikaveri ei yhtäkkiä voikaan painia sen kanssa. Mutta onneksi kaksi viikkoa on kuitenkin melko lyhyt aika, kohta Metka pääseekin taas nauttimaan elämästään täysillä eikä minun tarvitse huolehtia juoksuista, jihuu!

Veli hento valkoinen meni melko sekavan Metkan viekkuun nukkumaan <3

Läheltä liippasi - Nurmes RN

Viime sunnuntaina oli jälleen aika pakata näyttelykamat reppuun ja pyörähtää molempien koirien kanssa kehässä Nurmeksen ryhmänäyttelyssä. Alunperin olin ilmoittanut näihin karkeloihin ainoastaan muorikoiran, mutta nahkojen tuomarin vaihtuessa totesin, että haluan tämän uuden tuomarin mielipiteen myös Lennusta. Matkaseuraksi saimme Josefinan ja Darwinin ja matka taittuikin nopeasti, lähinäyttelystä kun on kyse!

Näyttelypaikka osoittautui pieneksi, suht uudeksi liikuntahalliksi, joka oli muilta puitteiltaan oikein kiva paikka, mutta parkettimainen alusta oli hankala koirien liikkumisen suhteen, varsinkin kehäkoot huomioon ottaen. Matot olisivat olleet aivan ehdottomat, mutta ehkä ensi kerralla!

Saavuimme paikalle erittäin hyvissä ajoin ja leiriydyimme colliekehän laidalle. Yksi lähinäyttelyiden parhaista puolista on se, että paikalla on aina paljon tuttuja ja niin nytkin! Tapasin paljon vanhoja tuttuja, mutta pääsin myös tapaamaan uusia tuttavuuksia! Nahkoja oli ilmoitettu tuomari Juha Putkosen arvosteltavaksi 10 kappaletta, mikä on näillä leveyspiireillä melkoinen määrä ryhmänäyttelyssä. Koirista jopa kuusi oli uroksia ja neljä narttuja.

Ensin esiintymisvuorossa oli tietenkin Lennu, jonka kanssa menin kehään suhteellisen rentona, sillä sen kanssa ei ole enää mitään syytä jännittää. Lennu esiintyikin oikein kivasti, ainoastaan yhdessä toisen valioluokan uroksen kanssa ravatessa se hieman suti liukkaalla lattialla. Yksilöarvostelun aikana ja kilpailuluokassa raviosuudet kuitenkin sujuivat jo paremmin. Tuomari kirjoitutti arvostelua koko rahan edestä ja saimmekin pönöttää pitkään ja hartaasti. Lopulta Lennu todettiin Erinomaiseksi ja oli kilpailuluokan vuoro. Meitä juoksutettiin monen monta kierrosta ja lopulta meidät osoitettiin kakkoseksi SA:n kera. Paras uros -kehässä oli kolme koiraa, joista Lennu valittiin toiseksi.

Seuraavaksi olikin vuorossa sitten päivän jännitysnäytelmä, Metkan vuoro kehässä. Olemme jonkun verran Metkan kanssa treenanneet pönöttämistä, mutta se ei edelleenkään ole sillä aivan yhtä hyvin hallussa kuin Lennulla. Yllättävän hyvin se malttaa seisoa paikallaan, mutta se ei oikein osaa asetella itseään kauniiseen asentoon eikä anna myöskään minun asetella esimerkiksi takajalkojaan. Tästä syystä se seisoo välillä hirmuisessa haara-asennossa muistuttaen hieman sammakkoa. Myöskin ravaamista odotin kauhulla, sillä Metka on kehässä sellainen menijä, että oksat pois!

Nartuista jokainen oli omassa luokassaan, yksi junioreissa, yksi nuorissa, yksi avoimessa ja yksi Metka-koiruus veteraaneissa. Otin Metkan häkistä verryttelemään, seurasin sivusilmällä kehän tapahtumia ja yritin saada Metkan seisomaan kauniisti kehän laidalla. Kun viimein oli meidän vuoromme astua kehään, jännitti minua jo aivan mahdottoman paljon. Metka kuitenkin esiintyi melkoisen hienosti ja vaikka jalat vähän harottivatkin, niin se malttoi todella hienosti! Raviosuudet olivat yhtä kauheita kuin pelkäsinkin niiden olevan; edestakaisin ravaaminen onnistui vielä hyvin, mutta ympyrän juokseminen oli aivan karmeaa katseltavaa kun mummokoira suti menemään. Tuomari kuitenkin totesi Metkankin olevan Erinomainen, SA:n arvoinen ja ainoana veteraanina myös ROP-veteraani.

Kaikki nartut saivat SA:n, joten paras narttu -kehässä oli neljä koiraa, joista jokaiselle oli tulossa varma sijoittuminen. Metka malttoi edelleen pönöttää mallikkaasti sammakkona, mutta yhdessä juokseminen ei edelleenkään onnistunut, sillä Metkan tahti taisi olla nuorempiaan kovempi eikä jalat pitäneet liukkaalla lattialla. Hämmästyksekseni meidät kuitenkin osoitettiin toiseksi, juoksutettiin vielä kerran ympäri ja todettiin tämän olevan lopullinen järjestys. Siispä Metkalle hieno sijoittuminen paras narttu -kehästä ja kaupan päällisiksi vielä varasertikin. Jälleen siis meni viimeinen serti juuri nenän edestä! Tuomari ei meinannut antaa meille varasertiä ollenkaan tullessaan meitä kättelemään, vaan totesi, että te ette varmaankaan voi tätä ottaa vastaan. Ei auttanut muu kuin todeta, että juu, todellakin voidaan...

Näyttelypäivä oli oikein kiva, seura mitä mukavinta ja ajomatkat riittävän lyhyet, oltiin reilusti valoisan aikaan kotonakin. Seuraavaan näyttelykoitokseen onkin reilu pari kuukautta aikaa, joten meillä on hyvin aikaa hioa seniorikoiran esiintymistä!

Miun tyypit <3

Tokovalaistuminen!

Ihan huomaamatta treenaamisesta on tullut hirmuisen tasaista ja mukavaa. Siinä missä esimerkiksi vuosi sitten tokotreenit olivat yhtä tunteitten vuoristorataa, ovat ne nykyään vain ja ainoastaan iloisia ja mukavia hetkiä yhdessä koiran kanssa. Toki ongelmakohtia löytyy, mutta ne eivät enää tunnu isoilta ja hirmuisilta peikoilta, jotka vievät treenimotivaation ja liittyvätkin enemmän teknisiin asioihin kuin itse treenaamiseen sinänsä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että meillä on Lennun kanssa aivan erilainen tekemisen meininki nykyään treeneissä. Se on nykyään treeneissä tekemässä minun kanssani hommia eikä touhuamassa omiaan niinkuin joskus teini-ikäisenä. En edes muista milloin viimeksi olisin jollain tavalla hermostunut Lennulle kesken treenien. Ei siihen tarvitsee hermostua, koska se on niin fiksu ja mainio treenikaveri nykyään. Ihan mahtavaa!

Vihdoinkin on myös oikeasti alkanut tuntumaan, että näitä juttuja tehdään ihan siitä tekemisen ilosta eikä pelkästään koska "täytyy". Vaikka tietenkään koskaan ei ole täytynyt, mutta ei se aina ole kyllä ollut mitään tekemisen iloakaan täynnä kun on oikeasti saanut taistella sen edestä, että saa koiran edes kiinnostumaan itsestään. Nyt on alkanut myös sisäistämään sen ajatuksen, että meidän ei tarvitse olla täydellisiä. Meidän ei tarvitse olla yhtä hyviä kuin nämä ja nuo tokoilijat, koska meidän lähtökohdat ovat aivan erilaiset ja me olemme täysin erilaisia. Olen tähän mennessä kauhealla kaiholla ajatellut, miten ylitsepursuavan innokas, vietikäs ja räjähtävää voimaa täynnä oleva tottelevaisuuseläin Lennusta olisikaan voinut tulla, jos minä vain en olisi sössinyt asioita ja olisin osannut hyödyntää Lennun kaiken potentiaalin oikein. Nyt tuntuu, että vihdoin ja viimein alan päästä tästä ajatuksesta yli ja oikeille raiteille! Nimittäin me osataan juuri sen verran kuin osataan ja ollaan hyviä just näin. Me ollaan päästy ihan järjettömän pitkälle jo nyt ja loppujen lopuksi kaikki tämä on tapahtunut tosi lyhyessä ajassa. Odotan innolla sitä, mitä me oikeasti tullaan vielä kokemaan yhdessä jos jo nyt ollaan päästy näin pitkälle.

Pitihän sitä ihan feisbuukissa asti hehkuttaa kun niin iloista on treenaaminen Löön kanssa!

Ollaan treenailtu vähän avoimen luokan liikkeitä ja erityisesti hiottu niitä perusjuttuja, jotka meillä on vähän mättänyt. Yksi isoimmista jutuista on häiriökäskyjen sietäminen. Sitten on tietysti se iänikuinen seuruu. Sitä pitää varmaan aina viilata paremmaksi (tai ainakin ylläpitää), mutta nyt olen ollut varsin tyytyväinen siihen, miltä se on viime aikoina näyttänyt! Ei näillä koulutustaidoilla parempaan taida edes pystyä. Miulle oikeastaan tärkeintä olisi se, että seuruu olisi innokasta, seuruupaikka pysyisi tasaisesti samana ja kontakti säilyisi. Muulla ei miulle ole niin merkitystä (ainakaan tällä hetkellä). Noudon palautuksia olemme treenanneet paremmiksi ja ne näyttävätkin jo paremmilta. Palautus ei ole supertiivis, mutta minun makuuni riittävän hyvä ja etenkin suora, mistä olen erityistyytyväinen!

Treeni-innon palautuminen johti luonnollisesti myös koekalenterin katseluun ja niinpä ilmoitin meidät tokokokeeseen; se koitos olisi edessä kuukauden päästä! Sitä ennen kerkeää onneksi tekemään vielä monet iloiset treenit, jotta varmasti ollaan tikissä kun lähdetään koularia metsästämään!