Lunta tulvillaan!

Tähän maailmankolkkaan satoi ensilumi jo yli viikko sitten, eikä sen jälkeen ole lumettomuudesta tarvinnut kärsiä! Ensilumi kyllä suli pois pari päivää tulonsa jälkeen, mutta saman päivän aikana satoi tilalle uusi ja nyt sitä on tupruttanut jo melkoinen määrä! Aivan ihanaa!

Kylmyys on tuonut tullessaan tietenkin pystyt korvat meijän nuoremmalle osapuolelle ja tänä vuonna talven myötä myös silmänympärykset ovat vaalentuneet huomattavasti. Tämä on johtanut siihen, että Lennu näyttää varsinkin kuvissa todella nuorelta, ihan pennulta. Mutta eilen pääsin vihdoin kuvaamaan koira lumisissa maisemissa ja siinä vaiheessa ei paljoa korvien asennot tai silmänympärysten värit painaneet, sillä ulkona on niin mahdottoman kaunista.

Kokeisiin mars!

 

En yleensä huutele tällaisista asioista blogissa etukäteen, mutta nyt sen teen, sillä onhan tämä nyt aika huikeaa! Ilmoitin minut ja Lennun kahteen joulukuussa järjestettävään tokokokeeseen ja se jos mikä tuntuu melkoiselta ihmeeltä. Niin pitkään olemme joutuneet painimaan seuruun erinäisten liikkeiden kanssa, että välillä epäilytti onko meillä kokeisiin menemistä lainkaan. Viime aikoina seuruu on kuitenkin edistynyt valtavin harppauksin eteenpäin ja nyt se alkaa tuntua jopa ihan hyvältä. Sitä treenaa mielellään, mikä on vallan tavatonta. Myös liikkeestä maahanmeno on parantunut huomattavasti ja siihenkin luotto on kasvanut kovasti. Muuten olemme treenailleet lähinnä pieniä yksityiskohtia liikkeistä (mm. itsehillintää kapulanpitoon, koska se on vähän liiankin kivaa) ja pitäneet hauskaa. Ajatella, tokoko hauskaa!

Sitten on tämä toinen omituinen otus, jonka kanssa olemme myös treenanneet mitä milloinkin. Takapään käyttäminen on treenattavien asioiden listalla, kuin myös tokon alokasluokan liikkeet, joista Metka toki osan osaakin. Metkan kanssa on tietyllä tavalla ollut paljon helpompaa vain pitää hauskaa ja tehdä asioita ehkä vähän sinnepäin, sillä sen kanssa treenaaminen ei ole niin tavoitteellista vaan lähinnä juuri sitä hauskanpitoa ja ativoimista. Katsotaan mihin se sitten kantaa, vai kantaako mihinkään. Onneksi myös Lennun kanssa on löytynyt hauskuutta tokotreeneihin aivan eri tavalla kuin ennen.

Mutta nyt on taas jotain mitä jännittää kun koekalenteria on vähän täytetty!

Tartto KV - EE MVA !

Photo by Siim Kinnas

Perjantaina oli jälleen aika lähteä reissuun, tällä kertaa vähän kauemmaksi! Ensin kolmen junalla kohti Helsingin rautatieasemaa, mistä Lennun kasvattaja Teija nappasi meidät kyytiinsä. Tarkkaan mietitty aikataulu piti ja olimme Katajanokalla juuri sopivasti niin, että kerkesimme hyvin käyttää koirat tarpeillaan ennen laivaannousua. Olimme varanneet itsellemme neljän hengin hytin, jossa saimme rauhassa yöpyä ennen Tartoon suuntaamista varhain lauantaiaamuna. Nahkat (Lennu, siskonsa Meeri ja äitinsä Jaana) matkustivat laivalla nätisti ja isomman hytin ottaminen osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä nyt en voi edes kuvitella miten olisimme mahduttautuneet kolmen koiran kanssa kahden hengen hyttiin.

Lauantaina nousimme maihin Tallinnassa seitsemän aikoihin syötyämme ensin maittavan buffet-aamupalan laivalla. Meillä oli hyvin aikaa ajella rauhassa Tartoon, sillä nahkat olivat esiintymisvuorossa vasta puolenpäivän jälkeen ja ajoaikaa navigaattori antoi hieman yli kaksi tuntia. Matkan aikana kerettiinkin molemmat hyvin valmistautua näyttelypäivään (lue: meikata ja laittaa hiukset) ja parituntinen vierähti nopeasti.

Navigaattori ohjeisti meidät näppärästi näyttelypaikalle ja saimme autonkin parkkiin vaivattomasti. Päästyämme sisälle halliin täytyi tietenkin ensimmäiseksi haalia itselleen luettelo, josta selvisi, että nahkoja olisi paikalla lauantaina kahdeksan ja sunnuntaina seitsemän. Uroksia oli Lennun lisäksi ainoastaan yksi valioluokan uros.

Oman vuoron odottaminen tuntui pitkääkin pidemmältä, mutta viimein oli nahkojen vuoro astua kehään. Kun oli meidän vuoromme, minua jännitti jo aivan hirmuisesti! Lennuun voi kuitenkin aina luottaa, se esiintyy aina yhtä kauniisti vaikka itse jännittäisikin. Italialaistuomari oli mukava ja arvostelussaan nopea, arvosanaksi Lennulle Erinomainen kera SA:n. Myös valioluokan nätti merleuros sai saman tuloksen, joten pian pönötettiin molemmat paras uros -kehässä. Tuomari osoitti merleuroksen ensimmäiseksi, joten meille toinen sija ja vara-CACIB!

"Correct bite, nice masculine head with lovely breed expression, correct topline, correct angulation in front & rear, correct movement, tail carriage a little high."

Seuraavana vuorossa olivat nartut, joissa olikin vähän enemmän kilpailua. Meeri-sisko sai myöskin ERI SA:n ja valittiin kolmesta avoimen luokan nartusta ensimmäiseksi. Myös Jaana-äidille sama arvosana ja ainoana veteraanina automaattisesti ROP VET -sijoitus. Paras narttu -kehässä minä sain esittää Jaanan ja kauniisti esiintyy mammakoirakin, onhan Lennun pönötysgeeni siltä peräisin. Meeri valittiin parhaaksi nartuksi ja Jaanalle PN3-sijoitus myöskin. Kun ROP-kehässä Meeri valittiin vielä rotunsa parhaaksi, oli päivän venyminen pitkäksi selvä juttu. Koiruudet valittiin vielä (ainoina) ROP-kasvattajaryhmäksi ja sisarukset kauneimmaksi pariksi.

Jaana-mamma

Isoja kehiä ei kuitenkaan tarvinnut onneksi odotella kauaa nahkojen myöhäisestä alkamisajasta johtuen. Ensimmäisenä oli päivän parhaan veteraanin valinta, jonka aikana minä olinkin jo parhaan kasvattajaryhmän esiarvostelussa Lennun ja Meerin kanssa. Tuomari kysyi minulta, olenko varmasti tulossa kasvattajaryhmään ja selitin hänelle yhden koiran puuttuvan veteraanikehän vuoksi. Pienimuotoisista huolistani riippumatta sisarukset esiintyivät suhteellisen nätisti, varsinkin ottaen huomioon niiden höyrypäisyyden sekä sen, ettei treeniä ollut alla käytännössä lainkaan. Katselimme aivan ison kehän laidassa, kuinka Jaana valittiin vielä jatkoon veteraanikehässä, mutta loppujen lopuksi se tipahti kisasta sijoittumatta. Jaana ja Teija hyppäsivät suoraan kasvattajaryhmään ja sitten oltiinkin jo isossa kehässä!

Koiruudet esiintyivät edukseen (Lennu minun ja Teijan tytöt Teijan kanssa) ja meidät valittiin jatkoon viiden muun kasvattajaryhmän kanssa. Brittiläistuomari juoksutti jatkoon valitut kasvattajaryhmät yksi kerrallaan edestakaisin sekä kehän ympäri ja sai sitten ruusukkeet jaettavakseen. Ensin meni neljäs, sitten kolmas ja seuraavaksi vielä toinen sija, eikä meitä oltu sijoitettu. Huikkasin Teijalle, että nyt se on sitten kaikki tai ei mitään ja naureskeltiin päälle. Vaan niin siinä sitten kävikin, että brittiläistuomari toi punaisen ruusukkeen meitä kohti ja kätteli meidät molemmat. Näytimme molemmat varmaankin aivan pöllämystyneiltä, mehän lähdimme kasvattajaluokkaan ajatuksella "no kun kerrankin pystytään ja ollaan samanvärisissä jakuissakin". Siinä sitten aseteltiin koirat kuvia varten ja hymyiltiin hämmentyneinä.

Seuraavaksi pitikin jo kiitää parikilpailun loppukilpailuun. Naureskeltiin meidän jälkeemme tulleen bordercollieiden suomalaisen handlerin kanssa, että tästä se vasta hupinumero tulee. No, kyllä siitä vähän tulikin. Koirat alkoivat olla jo väsyneitä ja vaikka paikallaan seisominen vielä sujuikin niin raviosuudet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia. No, ainakin ne pysyivät raviosuuksina ja pahemmilta kömmähdyksiltä selvittiin. Suureksi järkytyksekseni meidät valittiin neljän parhaan joukkoon. Ja lopulta toiseksi kauneimmaksi pariksi. Siinä vaiheessa mie vain nauroin kehässä, sillä päällimmäinen tunne oli lähinnä "mitä ihmettä juuri tapahtui".

Photos by Siim Kinnas

Sunnuntaina nautimme hotelliaamiaisen ennen näyttelypaikalle lähtöä. Tällä kertaa nahkat arvosteltiin jo yhdentoista aikoihin, joten odottelu oli paljon edellistä päivää lyhyempi. Valioluokan uros oli valioitunut edellisenä päivänä Viron muotovalioksi, joten Lennun valioitumiseen riitti SA:n saaminen. Mutta kyllä se silti jännitti! Nahkat arvosteli japanilaistuomari, josta kummallakaan meistä ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa. Hän oli vielä edellisen päivän tuomariakin nopeampi ja totesi Lennun Erinomaiseksi ja SA:n arvoiseksi ja näin ollen myös Eestin muotovalioksi! Jälleen kerran olimme paras uros -kehässä merleuroksen kanssa, mutta tällä kertaa Lennu osoitettiin ykköseksi eli sertin lisäksi saimme kotiinviemisiksi ensimmäisen CACIBin! Teijan tyttöjen tulokset olivat jälleen samat, tosin Jaana osoitettiin toiseksi parhaaksi nartuksi.

"Good body balance, nice skull & muzzle balance, sharp (?) topline, great coat condition, nice rear angulation."

Edellisen päivän jälkeen strategiamme oli priorisoida Meerin ryhmäkehä tärkeimmäksi, sillä lauantaina se ei kerennyt kunnolla esiarvosteluun kasvattaja- ja parikilpailuiden vuoksi. Jätimme nämä kaksi kisaa siis väliin ja Teija lähti ensimmäisenä Jaanan kanssa paras veteraani -kehään. Sieltä tulikin upeasti sijoittuminen päivän neljänneksi kauneimmaksi veteraaniksi! Ryhmäkilpailua odottaessamme söimme hieman (suklaata) ja veimme välillä jo osan tavaroistamme autoon. Ykkösryhmän arvosteli sama italialaistuomari, joka arvosteli nahkat lauantaina joten oli odotettavissa, että sijoitus oli mahdollinen sillä hän tuntui Meeristä pitävän. Ja sijoitushan sieltä tulikin, paras mahdollinen sellainen. Eli Meeri voitti ryhmänsä ja meidän päivä venyi vielä vähän lisää, sillä BIS-kehään oli tottakai jäätävä kun aikataulummekin sen salli. Onneksi jäimmekin, sillä Meerin menestys jatkui vain ja se nappasi upeasti BIS4-sijan!

Kun kuvat oli otettu ja tavarat saatu kasaan, olikin pikaisen auton pakkaamisen ja Tallinnaan ajelun aika. Jälleen aikataulumme oli täydellinen ja saavuimme Tallinnan satamaan juuri sopivasti niin, että kerkesimme ruokkia sekä ulkoiluttaa koirat ennen laivaa. Meidän oma syömisemme oli jäänyt päivällä hyvin vähäiseksi, joten heti kun pääsimme sisälle laivaan, marssimme buffettiin syömään juhlaillallisen. Loppuajan saimme kulutettua laivan myymälöissä ja pian olimmekin jo Helsingissä. Vielä oli edessä ajo Teijan luokse Tervakoskelle ja lyhyet yöunet ennen paluuta Joensuuhun.

Reissu oli jälleen aivan mahtava ja ikimuistoinen! Tämä oli mm. ensimmäinen kerta kun Koiruuksien kasvattajaryhmä valittiin BIS-kasvattajaryhmäksi. Lisäksi meidän tavoitteemme täyttyi sunnuntain VSP-sijoituksen myötä. Tuntuu hurjalta ajatella, että Lennu voi siirtyä Suomessa suoraan nuorten luokasta valioihin! Matkustaminen on vain siitä vaarallista puuhaa, että heti edellisen loputtua alkaa seuraavan suunnitteleminen, joten eiköhän me suunnata ensi vuonna seuraavaa maata valloittamaan!

Avoimen luokan korkkaus

Rallailijat!

Lähdimme perjantai-iltana Sariannan kanssa roadtripille Etelä-Savoon ja Keski-Suomeen. Perjantaina määränpäänä oli Joroinen, mutta lähdimme aikaisin lauantaiaamuna ajamaan kohti Jyväskylää ja ensimmäistä avoimen luokan koettamme. Avoimen luokan kyltit ovat yhtä lukuunottamatta hyvällä mallilla, joten siinä mielessä jännitettävää ei ollut. Kuitenkin edelliset kokeet mielessä pitäen, jännitettävää oli senkin edestä, sillä ikinä ei voi tietää mitä radalla tulee tapahtumaan. Ja syystäkin jännitin.

Rata vaikutti helpolta, siellä ei ollut oikeastaan mitään vaikeita kylttejä ja ainoa paha paikka etukäteen ajateltuna olikin houkutus, joka koostui villasukista ja dentastixeistä. Molemmat näistä kuuluvat Lennun lemppariasioihin... Olimme suoritusvuorossa toisena, joten Lennu oli rataantutustumisen ajan kehän laidalla häkissä ja ensimmäisen koiran suorituksen ajan virittelin sitä tulevaa koitosta varten. Ensimmäinen hairahdus tapahtui pyörähdyksessä, sillä Lennu ei ollut aivan menossa mukana. Uusimme ja toisella kerralla meni hieman paremmin. Seuraavalta kyltiltä saimme kuitenkin -13 pistettä, sillä Lennu ei istunut perusasentoon seuruusta pysähtyessämme vaan meni suoraan maahan sekä ensimmäisellä yrittämällä että uusinnassa. Tästä kuitenkin rata lähti paranemaan huomattavasti ja loppuradalle mahtui vain yksi iso virhe kun Lennu meni jälleen suoraan maahan istumisen sijaan.

Radan jälkeen harmitti melko paljon se, ettei meidän tavoitteemme, siistin ja hölmöily-vapaan radan suorittaminen, täyttynyt. Olin varma, ettei meidän pisteemme riittäneet hyväksyttyyn tulokseen. Palkkasin Lennun normaalin tapaan ja vein sen autoon. Tuloslistalta kävi ilmi, että oikeassa olin, tuloksena oli AVO0. Jonkun aikaa vierähti ennen kuin sain taas ajatukset kasaan ja aloin löytämään radasta hyviäkin puolia. Hieno houkutus ja hyvä meininki loppuradasta olivat siinä vaiheessa päällimmäisenä mielessä. Lennu oli kuitenkin koko radan hyvin jutun juonessa kiinni eikä haahuillut omiaan. Tehdyt virheetkin johtuivat oikeastaan siitä, että Lennu on niin kova tarjoamaan toimintoja ja tekee sitä ilmeisesti erityisesti havaitessaan minun jännitykseni. Kisakirjan hakiessani näin, että hyväksytty tulos oli jäänyt kahdesta pisteestä kiinni. Eli mikäli olisin jättänyt yhden uusimisen tekemättä, AVO0:n sijaan kisakirjassa olisi lukenut AVO71.

Päivän pelastaja oli kuitenkin lainakoira-Lassi Elias! Starttasimme sen kanssa toisessa alokasluokan kokeessamme ja tälläkin kertaa jännitys kutitteli vatsaa, vaikka edellinen koe olikin mennyt hienosti. Nyt lähinnä jännitti se, saisinko tehtyä Lassille optimaalisen virittelyn. Ahtaassa hallissa sai odottaa ainoastaan seuraavana vuorossa oleva koirakko eikä tilaa virittelyyn erityisemmin ollut. Mutta kun pääsimme radalle, kaikki sujui hienosti. Yhden kerran Lassi avasi sanaisen arkkunsa, mutta onneksi juttua ei sen enempää tullut. Tuloksena olikin sitten upeasti 99 pistettä!

Kysyin kisapaikalla mahdollisuutta päästä peruutuspaikalle sunnuntain kokeisiin ja läheltä se liippasikin, mutta loppujen lopuksi jäimme ensimmäiselle varasijalle ja ilman koepaikkaa. Jonkun verran sekin meinasi harmittaa tuloksen jäädessä noin pienestä kiinni. Meillä olisi ehdottomasti ollut revanssin paikka. Mutta jos jotain, tämä koe kasvatti kisanälkää entisestään, sillä me halutaan näyttää kyntemme ihan toden teolla, koska me osataan nämä jutut!

Toisaalta olimme niin hyvässä täysihoidossa (seriously, en ole koskaan ennen kokenut moista) koko viikonlopun ja meillä oli niin mukava sunnuntaipäivä seikkaillessamme Savon maalla, ettei siinä vaiheessa uusintamahdollisuuden missaaminen kovinkaan paljoa enää painanut. Tuleehan noita kokeita, joskin vasta ensi vuoden puolella.

Metka tuli taloon!

Osasyy blogin hiljaiseloon paljastuu n-y-t, nyt! Sain syyskuun puolessa välissä Lennun kasvattajalta viestin, että Lennun äidin sisko etsii uutta kotia. Olimme alkusyksystä jutelleet siitä, kuinka mie haaveilen toisesta koirasta ja näin ollen Teija kysyikin minulta, löytyisikö meiltä Metkalle koti. Mietin asiaa yön yli ja seuraavana päivänä vastaus olikin jo selvä: Tottakai halusin Metkan meille, ainakin koeajalle. Olimme Metkan entisen omistajan kanssa heti yhteydessä toisiimme ja sovimme, että hakisin Metkan meille jo viikon päästä.

Eniten täysin vieraiden aikuisten (2-vuotiaan uroksen ja 8-vuotiaan nartun) koirien yhdistämisessä samaan laumaan jännitti se, kuinka rouvakoira suhtautuisi Lennuun. Nuoremman osapuolen suhtautuminen narttuun oli selvä jo ennen kuin koirat edes kohtasivat; tietenkin Lennu tykkäisi uudesta laumanjäsenestä, kenties liikaakin. Kun koirat sitten ensimmäisen kerran kohtasivat, oli reaktio melko lailla sellainen kuin odotinkin, Lennu oli täysin hurmoksessa ja Metkaa vähän epäilytti. Ensimmäinen yhteinen lenkki kuitenkin meni yli odotusten ja tilanne näytti oikein hyvältä.

Ajan kanssa tilanne on vain parantunut. Metka on kotiutunut meille hienosti, se on mukavan rauhallinen tyyppi arjessa, mutta innostuu myös leikkimään (sisällä) Lennun kanssa. Se on aivan ihana kainalokoira, jonka kanssa on kuitenkin ollut kiva myös alkaa luomaan hyvää suhdetta ja kokeilemaan tokon sekä rally-tokon kiemuroita aivojumppana. Metka syttyy tekemisestä toden teolla ja palkaksi kelpaa niin ruoka kuin lelutkin. Se onkin aiemmin toiminut pelastuskoirana hälytysryhmässä asti ja käynyt suorittamassa BH-kokeen sekä yhden 1-tuloksen tokossa. Kivat pohjat siis kaikenlaiseen touhuamiseen sillä on ja tämän lisäksi vieläpä palava into tehdä hommia.

Viikko Metkan kotiutumisen jälkeen rouvakoira päätti aloittaa juoksun. Ajoitus oli kenties pahin mahdollinen, mutta siitäkin selvittiin pelaamalla melkoista koiratetristä kavereiden kanssa. Toisaalta Lennun lähteminen juoksuevakkoon oli myös minulle oiva tilaisuus tutustua uuteen laumanjäseneen vähän eri tavalla. Mitä pidemmälle kuukauden koeaika eteni, sitä varmemmin minusta alkoi tuntumaan, että haluan Metkan meille jäävän.

Lienee sanomattakin selvää, että minä olen nauttinut kahden koiran kanssa elämisestä suunnattomasti. Niiden touhuja on ollut mahtavaa seurata ja Metka on hurmannut minut (sekä kaverit ja treenikaverit ja oikeastaan kaikki kohtaamansa ihmiset) täysin. Siinä on koira, jota on jollain tapaa todella vaikea sanoin kuvata. Vähän niin kuin tuo toinenkin hönö, joka täällä meillä asuu... Sopii siis joukkoon paremmin kuin hyvin!