perjantai 3. huhtikuuta 2015

Nälkä kasvaa syödessä


Olemme viettäneet Lennun kanssa hiljaista viikkoa. Ainakin treenirintamalla on ollut hyvin hiljaista ja ihan hyvä niin. Joka päivä ollaan kyllä naksuteltu uusinta temppua, kaapin oven sulkemista, ja tänään tehtiin minuutin paikkamakuu ihan kotioloissa, mutta muuten olemme olleet treeneittä ja lenkitkin ovat olleet erinäisistä syistä keskimääräistä lyhyempiä. Tällaisia leppoisia pätkiä pitäisi muistaa pitää useamminkin.

Tänään iltalenkillä tuumin, kuinka mahtava koira miulla onkaan. Muistelin aikaa ennen Lennua ja sitä, mitä tavoitteeksi silloin asetin. Tavoitteita oli kaksi: a) vahva luoksetulo, niin että vapaanapidossa ei ole ongelmia ja b) kaunis hihnakäyttäytyminen. Kaiken muun ajattelin olevan vain plussaa (tosin salaa olen saattanut tavoitella vähän muitakin asioita). Miten helposti nuo lähtökohdat ovatkaan unohtuneet harrastusten viedessä mennessään, nälkä kun tuppaa kasvamaan syödessä. Tavoitteiden määrä on lisääntynyt ja rima on noussut koko ajan ylemmäs ja ylemmäs. Tässä on sekä positiivisia että negatiivisia puolia; toisaalta tavoitteet lisäävät motivaatiota ja kannustavat touhuamaan koiran kanssa enemmän, toisaalta ne uhkaavat tehdä touhuamisesta suorittamista.

Alkuperäiset tavoitteet ovat, ainakin tällä hetkellä, toteutuneet. Tuskin olisin uusia tavoitteita ryhtynyt meille asettamaan, jos näillä kahdella osa-alueella olisi ongelmia. Mutta Lennun luoksetulo on (lenkeillä) todella vahva ja hihnakäytöksessäkään ei ole valittamista kuin ajoittaisessa vetämisessä. Lennusta on kuoriutunut todella helppo koira arjessa, uskomatonta kyllä. Jopa siinä määrin, että pentuhaaveet eivät tunnu enää niin kaukaisilta kuin esimerkiksi puoli vuotta sitten. Periaatteessa mikään kiire ei seuraavan koiran ottamisella ole (muuta kuin pakahduttava pentukuume tietenkin), mutta miusta on mukavaa "verrata" koiran olemusta ja osaamistasoa siihen, mitä sen toivoisi olevan siinä vaiheessa kun seuraava koira taloon astuu.

Tällä hetkellä oikeastaan ainoa ongelmallinen puoli Lennussa on liian iso ego, joka muistuttaa olemassaolostaan aina muiden nuorten urosten seurassa. Mutta siihen nähden, että minulla on käsissäni 1,5 -vuotias (treenikavereiden sanoin) itseriittoinen ja varsin persoonallinen, teini-ikäinen uroskoira, on tilanne suorastaan loistava. Eikös tämän pitäisi perinteisesti olla nimenomaan sitä pahinta aikaa nuoren uroksen ja sen omistajan elämässä? Kun asiaa pysähtyy pohtimaan, tajuaa kuinka pitkälle olemmekaan päässeet. Olemme oppineet paljon ja tulemme varmasti oppimaan vielä monin kerroin enemmän kaikenlaista uutta ja ihmeellistä.

Pitää vain muistaa keskittyä kaikkeen siihen, mitä me olemme ja mitä olemme saavuttaneet, eikä siihen mitä emme ole ja mihin emme ole vielä kyenneet. Jos totta puhutaan, Lennu tuo miun elämään hirmuisen paljon huumoria ja iloa. Enemmän kuin mie olen myöntänyt tai oikeastaan tajunnutkaan. (Hempeilykiintiö onkin sitten tämän kirjoituksen myötä tältä kuulta täysi. ;P)

7 kommenttia:

  1. Oot tehnyt Lennun kanssa hienoa työtä ja mun mielestä kaikista tärkeintä on se, että sen oman koiran kanssa arki on mukavaa ja vasta sen jälkeen tulee se, mitä se oikeasti osaa treeneissä ja sitten viimeisimpänä, mitä se siitä kaikesta treeneissä opitusta kykenee kisoissa suorittamaan. Koska enitenhän sen koiran kanssa kotona ja lenkeillä ollaan, ei suinkaan treenikentällä. Tai ei ainakaan pitäisi.

    Meillä ainakin toi 1,5v ikä oli nimenomaan sitä kamalinta vaihetta, milloin Pongo ainakin oli ihan mahdoton ja mä olin sen kanssa ihan pulassa. On kiva kuulla, että sä oot onnistunut paljon paremmin saamaan Lennusta jo nyt yhteiskuntakelpoisen ja kivan koiran, jonka kanssa on hauskaa niin treeneissä kun kotonakin. Se on paljon ja saat kyllä olla ylpeä fiksusta koirastasi sekä myös itsestäsi hyvänä koirankouluttajana! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja nimenomaan. :) Eipä tuohon muuta osaa enää lisätä. :D

      Poista
  2. Mä väitän edelleen, että se on joku ihan ihmeellinen nykyajan trendi, että koirien kanssa pitää koko ajan kauheasti tehdä ja touhuta ja tosiaan asua siellä reenikentällä ja mikä tärkeintä, siitä kaikesta täytyy äärimmäisen aktiivisesti sitten bloggailla, ja kertoilla kaikkille muillekin, että miten hienoja ja aktiivisia TYÖKOIRIA meillä onkaan (; Ja tietenkin mitä nuorempana koirilla on TULOKSIA, sen parempi. Tämä ei oikeasti ole mikään vanha juttu, vaan on ilmennyt tässä ihan viimeisen viiden vuoden sisään. Koiran kanssa tekemisen pääpaino ei ole enää itse tekeminen ja hyvä koirankoulutaminen, vaan tuloslähtöisyys.

    Tulipahan paatos, sorry :D Pointti oli siis kuitenkin, että toimiva ja hyvä arki on huippua, ja tuon ikäiset urokset on seuraavan vuoden huonoimmillaan joka suhteessa. Pitkälle olette tulleet ja tästä on hyvä jatkaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis onhan se. Mutta puolensa ja puolensa kaikessa, toisaalta luulen, että se on myös nimenomaan bloggaamisen ja somen luoma illuusio. Tai siis eihän miulla aiempaa tietoa ja kokemusta ole (siitä mitä koiraharrastaminen on ennen ollut tms), mutta huomaan kyllä ainakin omasta blogista ja siitä, mitä tulee ylipäätänsä vaikka koirallisten kavereiden kanssa puhuttua, että kyllähän ne keskustelun aiheet liittyy paljon treenaamiseen. Ja silloin varmaan syntyy sellainen illuusio, että treenaaminen (ja etenkin sen määrä sekä laatu) on se ykkösprioriteetti elämässä ja sitä tulee tehtyä KAUHEASTI. Vaikka näin ei olisikaan, se on vain se kuva mikä blogin tms kautta välittyy, koska sen pohtimiseen paneutuu niin paljon ja monilta eri puolilta. Eikä siinä miusta sinänsä oo mitään pahaa, koska itekin pidän blogia osittain nimenomaan siitä syystä, että saisi treenit kirjattua johonkin ja mahdollisesti purettua siellä treenikentillä ilmenneitä ongelmia tänne ja mahdollisesti saada apua niihin. Toki ite tykkään eniten lukea blogeja, joissa treenit ja arki näkyy mukavassa tasapainossa ja itsekin siihen pyrin. Mutta jos totta puhutaan niin ei siellä arjessa niin kauheasti bloggaamisen arvoisia asioita tapahdu, joten väkisinkin meinaa pääpaino olla treenaamisella. ;) Ja noidankehä on näin valmis!

      Ja kyllä mie huomaan itestäni välillä, että pitää oikein jarruttamalla jarruttaa, koska haluaisi treenata niin paljon kaikkea, eikä aika meinaa riittää kaikelle, eikä se tietenkään ole välttämättä edes järkevää. Mutta se mikä sinne treenikentille vetää on se, että treenaaminen vaan on (pääosin) kivvaa ja mielenkiintoista. ;)

      Poista
    2. No mutta sehän se on ehdottomasti tärkeintä, että koiran kanssa reenaaminen on kivvaa (: Aina tulee vastoinkäymisiä, niin kuin arjessa ja elämässä tietenkin kuuluukin tulla, mutta jos seuraaviin reeneihinkin tulee lähdettyä leuka pystyssä ja hyvillä mielin, niin jotain on mennyt oikein!

      Mulla oli kausi, kun koirien kanssa reenaaminen ei napannut yhtään. Olin niin korviani myöten täynnä kaikkea mahdollista reenaamista, että ratkaisin ongelman viimein pitkän ja tuskallisen taipaleen jälkeen sillä, etten reenannut. Pidettiin ihan kuukausitolkulla taukoa, ja varmaan puolen vuoden jälkeen alkoi tuntua taas siltä, että voisi lähteä jotain tekemäänkin. Mulla oli varmaan joku pitkä bloggaustaukokin siinä välissä :B Siitä on joitain vuosia, Raisa oli varmaan aika nuori silloin.

      Ja kyllä bloggaaminen on hyödyllistä. Se vaan myös tuo muiden, myös täysin ventovieraiden ihmisten elämän lähelle itseä, ja koska siinä - niin kuin sanoitkin - tulee esille vain pieni häivähdys siitä koirakon elämästä, tulee helposti koko koirahommasta vähän vääristynyt mielikuva.

      Te touhuatte paljon kaikkea, minkä kyllä ymmärtää tosi hyvin, mutta onneksi sulla on tuo "varakoira" myös, että sä pääset kokeilemaan etukäteen jo muutakin :D Vaikka kyllä mä väitän, että se eka koira on harrastusmielessä se "kokeilukappale", jonka kanssa tehdään kaikkea ja katsotaan, mikä on parasta itselle ja tietty sille luffelle!

      Siis sori taas tällainen kilometripostaus, nyt lopetan :D

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)