Pohdintoja Lennusta, treenaamisesta ja kokeista

Koska Lennu saavuttaa pian jo vuoden kunnioitettavan iän ja minä itse olen viime aikoina pyöritellyt päässäni paljon ajatuksia nykytilanteestamme sekä tulevaisuudesta, ajattelin tehdä pienen katsauksen siihen mistä lähdettiin, mihin ollaan tultu ja mihin tähtäämme.

Silloin

Pidempään blogia seuranneet (tai muuten tilanteestamme tietävät) ovat varmasti hyvin tietoisia siitä, ettei Lennun ja minun yhteiselon alku ollut välttämättä se helpoin mahdollinen. Välillä käytiin aika pohjalla, pentu blues on varsin laimea kuvaus sille, minkälaista elämä noilla alkumetreillä oli. Stressasin muun muassa purevaa pentua (sehän ei muuta tehnyt kuin roikkui minussa kiinni), huonosti meneviä yksinoloja (olin varma saavani häädön) ja järjettömän kovaäänistä koiraani (enää en sitä niin stressaa, se on muuten vain rasittavaa). Noin muutaman asian luetellakseni. Lisäksi keväällä Lennu päätti täysin puskista aloittaa asunnon remontoinnin, kuuden kuukauden melko tuhoamattoman jakson jälkeen.

Opettelimme kuitenkin muun muassa katsekontaktia siihen pisteeseen, että nykyään pidämme Lennun kanssa pitkiä tuijotuskilpailuja, jotka juuri ja juuri kykenen voittamaan. Muitakin tokon perusjuttuja lähdettiin tekemään jo varhain, erilaisten temppujen lisäksi. Kaikenlainen aktivointi oli välttämätöntä, jotta välillä sai edes hetken rauhan rasavilliltä pennulta. Muistan ajan, jolloin teimme namin piilotusta joka ikinen päivä, koska se vei pennulta tehokkaasti ylimääräistä energiaa. Nuo ajat tuntuvat niin kaukaisilta!

Miltei jokapäiväiset reissut metsään toivat minulle kuitenkin paljon iloa ja olivatkin tuolloin henkireikäni, muun elon pennun kanssa ollessa melkoista tuskaa. Lennu pysytteli aina lähettyvilläni ja sen luoksetulo on alkuajoista asti ollut luotettava ja salamannopea. Uskoisin, että olisin osannut nauttia Lennun pentuajasta paljon enemmän, jos se ei olisi minun ensimmäinen koirani ja minä en olisi ollut niin kauhean peloissani siitä, että kasvatan koirastani jonkunnäköisen monsterin. Lisäksi tilannetta olisi helpottanut, jos yhteiselomme alkua ei olisi painanut koko elämäni ajan kerryttämäni odotukset ensimmäistä koiraani kohtaan. Melko lailla kohtuutontahan se on, odottaa niin paljon koiralta, joka on aivan oma persoonansa, eikä taivu joihinkin toiveisiini millään, mutta ylittää taas jotkin villeimmätkin unelmani täysin.

Nyt

Tällä hetkellä tuntuu, että arki Lennun kanssa rullaa hyvin. Ainakin parhaiten koskaan tähän mennessä. Se on rullannut jo jonkin aikaa, mutta olen huomannut, että Lennun kanssa ei ikinä pidä sanoa mitään hyvää ääneen, sillä silloin alkaa taas alamäki. Lennu ei ole tuhonnut ainakaan kuukauteen mitään (tosin sohvalla on edelleen barrikadi aina kun Lennu jää yksin kotiin), se on sisäistänyt (lähes moitteettomasti), että kotona nukutaan ja otetaan muutenkin rauhallisesti. Lennu kulkee hihnassa pääsääntöisesti todella nätisti, välillä tosin pitää hieman muistutella, ettei vetämällä pääse yhtään mihinkään. Myös ohitukset ovat menneet ajan kanssa aina vain parempaan ja parempaan suuntaan, koiratkin ohittuvat melko lailla katsekontaktissa, kunhan vain omistaja on muistanut ottaa palkkaa lenkille mukaan. Luoksetulo on aivan yhtä hieno kuin pentunakin, ainoa varjopuoli irti pitämisessä on Lennun ahneus, joka vie välillä voiton käskyjen tottelemisesta. Vieraissa paikoissa rauhoittuminen tuottaa minulle kyllä välillä harmaita hiuksia ja sitä pitäisikin treenata paljon nykyistä enemmän.

Minkälainen koira Lennu sitten on? Se on avoin ja rohkea, itsepäinen ja ovela. Se tervehtii kaikkia ihmisiä kuin ylimpiä ystäviään, mutta pikaisten tervehdysten jälkeen sen kiinnostus yleensä lopahtaa nopeasti. Se ei välitä erityisemmin rapsutuksista (tai oikeammin, herra on sitä mieltä, että häntä saa rapsuttaa vain silloin kun hän niin haluaa), mutta on osoittanut viime aikoina hellyydenkipeyttä oikein olan takaa. Lennu on (ainakin vielä tällä hetkellä) todella koirasosiaalinen ja koirakaverit ovatkin parasta mitä Lennu tietää. Ruuan jälkeen. Ehkä. Kaverista ja ruuasta riippuen. Ja tosiaan, se ruoka. Lennun elämän rakkaushan on aivan ylivoimaisesti ruoka. Missä muodossa tahansa. The way to Lennu's heart is through his stomach. Seriously.

Lennu on fiksu ja melkoinen ketku, jos se vain huomaa voivansa huiputtaa omistajaansa, sen se myös tekee. Lisäksi se on kovapäinen ja välillä asioista joutuu huomauttamaan todella rumastikin, eikä silti meinaa mennä jakeluun. Nyt teini-iässä on myös selvästi havaittavissa korvattomuutta tietyissä tilanteissa, mutta välillä taas Lennu toimii kuin unelma. Sanoisin, että Lennu ei välttämättä ole ollut mikään helpoin ensimmäinen koira. Toisaalta ne asiat, mitkä tekevät siitä hieman vaikean arkielämässä, ovat ehkä juuri niitä asioita, jotka tekevät siitä niin hienon työskentelijän esimerkiksi hakumetsässä.

Kesän aikana Lennun kanssa treenatessa on tapahtunut selvä muutos parempaan. Lennu on aktivoitunut tokokentällä aivan uusiin sfääreihin ja siitä näkee (mielestäni) selkeästi, että se on alkanut nauttimaan jo pelkästä yhdessä tekemisestä. Ainakin jos vertaa siihen, minkälainen sen treenimeininki oli aikaisemmin. Se on alkanut myös leikkiä todella hyvin, joskin siihenkin olemme jo kehitelleet uuden ongelman. Lennu nimittäin haluaisi nykyään mieluummin käydä tarjoamassa lelulla leikkimistä treenikavereiden koirille kuin minulle. Se innostuu lelun repimisestä kanssani, mutta kun annan sen voittaa, se karkaa kaverin luokse. Nyt pidämme siis taukoa treeneissä leikkimisestä (ja ehkä leikkimisestä yleensäkin) ja jatkamme jossain vaiheessa leikkimisen harjoittelua kentällä keskenämme. En tosin edes usko, että lelupalkka tulee koskaan syrjäyttämään ruokapalkkaa Lennun silmissä.

Sitten

Olen siis viime aikoina pohtinut paljon Lennun tulevaisuutta, lähinnä tavoitteitamme ja mahdollisia kokeita. Ensimmäiseksi vastassa ovat luustokuvat, jotka olisi tarkoitus ottaa joulukuussa tai tammikuussa. Mitä lähemmäs niiden aika tulee, sitä enemmän minua jännittää, mitä sieltä paljastuu. Ei siksi, että minulla sinänsä olisi mitään syytä jännittää, vaan ihan vain siksi, etten ole moista koskaan kokenut, eikä niitä tuloksia kai koskaan voi oikein ennustaa.

Mutta mitäs sen jälkeen? Monet treenikaverit ovat heittäneet minulle kommentteja kuten "ensi vuonna alo-luokkaan", "bh-kokeeseen puolentoista vuoden sisällä", "sillähän on maastot jo melkein kisavalmiit" ja "bh-kokeeseen ensi vuonna". Itsehän lähinnä kuittaan tällaiset kommentit miun Tokokokeeseen vuonna 2024 -kortilla, mutta kun asioita tosissaan miettii, ei ensimmäisiin kokeisiin meneminen ensi vuonna tunnukaan aivan niin mahdottomalta ajatukselta kuin aikaisemmin. Paljon työtähän se toki vaatii, mutta vuosi on pitkä aika. Olemme Lennun kanssa treenanneet kuitenkin tosissamme ja säännöllisesti vasta puolisen vuotta ja mielestäni jo tässä välissä on tapahtunut paljon edistystä. Paljon on asioita, jotka ovat aivan retuperällä (liikkeestä seisominen ja maahanmeno, paikkamakuu), mutta esimerkiksi seuraaminen tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä. Tämän puolen vuoden aikana olemme kuitenkin vasta opetelleet, miten edes teemme hommia yhdessä. Nyt kun siitä alkaa olla jonkunlainen käsitys, voimme toivottavasti keskittyä tavoitteelliseen treenaamiseen.

Juuri nyt tuntuu melkeinpä siltä, että bh-kokeen läpäiseminen ensi vuoden aikana olisi itse asiassa hyvä ja (melko) realistinen tavoite. Ensi kesänä tai syksynä tuskin olemme vielä pk-kokeeseen tähtäämässä, vaikka Lennun etsinnät ovatkin hyvässä kunnossa, mutta bh-koe olisi kuitenkin hyvä saada ensi vuonna alta pois, jotta sitten 2016 päästäisiin toden teolla pk-puolellekin kisaamaan. Jos kaikki siis menee suunnitelmien mukaan. Ja jos menemme ensi vuonna bh-kokeeseen, siinähän menee yksi tokokoekin aika lailla samalla treenillä. Or so I imagine...

En olisi ikinä ajatellut, että suunnittelen meneväni Lennun kanssa kokeeseen jo mahdollisesti ennen kuin se täyttää kaksi vuotta. Tähän mennessä on aina tuntunut siltä, että me etenemme kauhean hitaasti (mikä ei ole toisaalta yhtään huono asia), emmekä tule olemaan koevalmiita moneen vuoteen. Tietenkään mitään ei tiedä varmaksi, voi hyvin olla, ettemme ensi vuonna vielä koevalmiita olekaan. Ja sitten odotellaan ja tehdään töitä sen saavuttamiseksi. Mutta kuten minulle on moneen kertaan todettu, tavoitteita pitää olla. Ja nyt niitä alkaa hahmottumaan, mikä, täytyy myöntää, tuntuu kyllä todella hyvältä.