Pohdintaa tokosta

Iloiset tokon treenaajat...

Tämän tekstin piti kertoa siitä, missä me tällä hetkellä tokossa menemme ja siitä, mihin siinä (tänä vuonna) tähtäämme. Eiliset ohjatut treenit menivät kuitenkin niin surkeasti, että suunnitelmat menivät uusiksi, myös tämän postauksen osalta. Analyysin sijaan tällä kertaa tuleekin avautuminen.

Toko on aina ollut minulle jollain tapaa arka paikka. Se oli se laji, mistä minä haaveilin ennen kuin koiran otin, ei agility eikä varsinkaan haku, vaan nimenomaan toko. Katsoin paljon videoita netistä, mitä hienoimmista koirista ja ohjaajista, koirakoista, joiden yhteistyö kentällä oli mielestäni jotain aivan upeaa. Erityisen ilahduttavaa oli katsella, kuinka koirat tuntuivat nauttivan ohjaajansa kanssa tekemisestä ja niillä oli selvästikin hauskaa! Siitä minä itsekin haaveilin, en niinkään kokeista tai koulareista, vaan siitä, että saisin pitää koirani kanssa hauskaa tokoillessa.

Vaan kuinkas sitten kävikään... Videoilla niin helpolta ja hauskalta näyttävä laji ei ollut todellisuudessa oikeastaan lähelläkään sitä mitä olin kuvitellut sen olevan. En itse ymmärtänyt (tai ymmärrä vieläkään) siitä mitään ja vaikka kuinka pyrinkin tekemään harjoittelemisesta mielekästä, osoittautui se hankalaksi erityisesti siitä syystä, etten yksinkertaisesti tiennyt lajista pätkän vertaa. No, jos jotain positiivista, niin sen verran matkan varrella olen ainakin opittua, että nyt tiedän ehkä vähän paremmin, miten tekisin asiat, jos voisin tehdä ne uudestaan. Sillä vaikka (ainakin omasta mielestäni) kuinka kovasti olen yrittänyt tehdä tokon treenaamisesta hauskaa, ei se ole varmaan puoliakaan ajasta ollut sitä. Ja sanoisin tämän johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että minun on vain pitänyt treenatessa keskittyä niin kovasti siihen, mitä itse olen tekemässä ja mitä minun pitäisi olla tekemässä ja mitä koira tekee ja mitä koiran pitäisi tehdä ja missä kohtaa palkkaan ja miten palkkaan ja mitäs muuta minun pitikään muistaa tätä liikettä tehdessä, että homma on vain väkisin mennyt totiseksi.

Lisäksi ohjatuissa treeneissä harjoitteleminen on minulle aina vaikeaa. Toki se on helpottunut todella paljon vuoden takaisesta tilanteesta, mutta tietynlainen jännitys on aina mukana porukalla treenatessa. En ole koskaan erityisemmin pitänyt tilanteista, jossa olen huomion keskipisteenä ja treenatessa tilanne on hyvin pitkälti juuri tällainen. Ja vaikka treenikaverit olisivat kuinka ihania (he ovat) ja tilanne kuinka leppoisa (se on), liittyy siihen aina minun mielessäni jonkunlaisia odotuksia. Ehkäpä siitä, että jossain vaiheessa pitäisi jotain kehittymistäkin tapahtua, kun joka viikko käy useampaan kertaan treenaamassa. Sitä omaa kehittymistä on vain niin kovin vaikea huomata, varsinkin silloin kun treenit eivät mene niin kuin haluaisit niiden menevän. Lisäksi ne omat haaveet ja ajatukset ajalta ennen koiraa luovat varmasti ihan tiedostamattakin tietynlaisia odotuksia ja paineita.

Tokon treenaaminen on siis minulle aikamoista vuoristorataa. Hyviäkin hetkiä totta kai on, paljonkin, tuskinpa olisimme lajin parissa jatkaneet, jos se aina olisi aivan kamalaa. Välillä toko on kuitenkin myös se pakollinen paha ja olen potenut niin sanottua tokomasennusta aina silloin tällöin. Voisin sanoa, että pääasiassa toko on silloin superkivaa kun treenit menevät hyvin ja silloin maailman kurjinta, kun treenit menevät huonosti. Luonnollisesti. Keskiviikon treenit menivät niin hyvin, että pohdin jokohan syksyn tokokokeita on johonkin julkaistu, että niitä pääsisi merkkamaan kalenteriin, ja eiliset treenit menivät niin huonosti, että kaikki toivo kokeeseen pääsemistä seuraavan kymmenen vuoden aikana tuntuu valuneen saman tien jonnekkin hallin perukoille. Mitähän seuraavat treenit tuovat tullessaan...

Mitä siis tehdään kun fiilis treenaamista kohtaan on tällainen? Vaihtoehtoja tuntuu olevan kaksi: treenitauon pitäminen tai itsensä tsemppaaminen ja treenaamisen jatkaminen. Ensimmäinen vaihtoehto on siitä hyvä, että sekä oma että koiran motivaatio treenaamiseen yleensä kasvaa tauon aikana. Kynnys treenaamiseen kuitenkin kasvaa ajan myötä ja ei se treenijännitys ainakaan hälvene taukoa pitämällä. Toinen vaihtoehto on taas ehdottoman hyvä siinä mielessä, että siinä mennään tulta päin. Ei näistä ongelmista nimittäin pääse yli eikä ympäri niitä karttamalla. Ehkä jonkinlainen kompromissi näiden kahden väliltä voisi olla se, että treeneissä keskitytään vähän aikaan pelkästään siihen hauskanpitoon. Hallilla käytäisiin vain leikkimässä ja tekemässä jotain todella helppoa ja varmaa. Ei hullumpi suunnitelma oikeastaan, palattaisiin hetkeksi sinne alkuun. Tai mitä sen alun olisi pitänyt olla.

Me emme ole koirakkona sitä mitä joskus kuvittelin ja toivoin, hauskaa pitävä ja yhdessä tekemisestä nauttiva tiimi, josta itse voi olla ylpeä ja jonka yhteistyötä ja edistymistä treenikavereiden on ilo seurata. Olemme aika todella kaukana tuosta. Mutta ehkä vielä joku päivä...